Agility SM-kisat – UnElmasta totta.

Mulle oli ihan utopiaa, että Elman kanssa voitaisi joskus kisata SM-yksilöissä. Elma todisti toisin, sisuuntui ja tahkosi kauden aikana jopa 11 nollaa kasaan. Usko unElmaan, se sanoi!

Elma on aina ollut varovainen, hitaasti syttyvä, mutta varma menijä. Yliaikanollat ovat olleet meidän juttu jo pari vuotta. Vuosittain ollaan ylletty yhteen oikeaan nollatulokseen, alitettu sekuntikellon takaraja nippanappa sekunnilla. Vauhdin hurmaa, sitä minä kaipaisin enemmän kuin oikeaa putken päätä!

Kesällä 2018 tapahtui jotain. AgiRåkissa Joensuussa Elma paukautti menemään vitosen radan -4 aikaan. Radan ainoa virhe oli loikka A:n alastulolla. Tämä valoi minuun uskoa, tästä koirastahan on johonkin. Syyssateiden tultua karvainen ystäväni yllätti ja pinkoi Piirinmestaruuspronssia. Näilläkään radoilla ei nollilla juhlittu, mutta tulosvarmuus ja sopiva vauhti kiritti meidät ohi nopeimmista mineistä. Tyttö sinähän osaat!

Itsevarmuus vaatii ensin epäonnistumista, jotta osaa oivaltaa onnistumisen hurmion. Lokakuussa alkoi meidän nollaputki ja Tammikuussa täräytettiin kasaan tuplanollat. ”Kai se sitten on ihan oikeasti alettava tavoittelemaan SM-tuloksia” sanoin treenikaverille ja pudistelin epäuskoisena päätäni. Nollia sateli koko kevään tasaiseen tahtiin. Yksi per kisa. Huhtikuussa kävin tekemässä tuplahyppyratanollat – helppohan se on nollia painaa, kun ei ole painetta, hyppyratatuloksia jo lienee kriteereihin nähden liikaa. Vai oliko sittenkään? Kriteerit olivat aikaisemmista vuosista muuttuneet ja hypäreitä sai olla peräti 4 kappaletta – siis juuri se määrä, mikä nyt luukutettiin kasaan. Niinpä siinä tuloksia odotellessa hypittiin Elman kanssa pieni voiton tanssi – Vantaa here we come!

Vaan se paineettomuus ja sen merkitys onnistumisen saavuttamiseksi. Ison syy, miksen halunnut tahkoa SM-nollia verenmaku suussa oli muuttanut sisälleni helmikuussa. Olisin elokuun kisoissa 25. raskausviikolla. Pinkoisinko silloin enää kuin gaselli konsanaan? Päätin, että nollat tulee, jos on tullakseen ja jos olen elokuussa vielä kisakunnossa, käymme vaikka kävelemässä radat läpi. Tämän ajatuksen turvin Elma pinkaisi vielä pääsiäisenä Joensuussa elämänsä ensimmäisen voittonollan ja saimme A-SERTin. ”Äiti, älä petä mua, musta on tähän – tää voi olla meidän ainoa kerta!”

Elma oli automaattisesti myös seuran SM-joukkuessaa, mutta unelma Iitasta SM-joukkueen vahvistuksena oli vain hiuksen hieno. Olimme aloittaneet kisauran edellisenä kesänä ja nousseet pikavauhtia 2-luokkaan. Juoksupuomiprojekti antoi meille aikaa kasvattaa myös muuta osaamista ja koko syksy oltiin kisatauolla lukuun ottamatta muutamaa hyppyrataa. Keväällä puomin alastulon ollessa priimaa näppärä pikkukoira raivasi tiensä kolmosiin ja lunasti paikkansa seuramme minijoukkueessa. Meillä on niin pieni seura, että valintakriteeriksi riittää, kun on 3. luokassa. Tässä vaiheessa kevättä näitä minikoirakoita oli kokonaiset kolme, joten Iitan nousu kolmosiin myös varmisti, että ylipäätään saadaan joukkue kasaan.

Ja taas minä tuskailin kasvavan mahani kanssa. Koko joukkue juoksee peräkkäin – tarkoittaen kolmen koirakon joukkueelle sitä, että Elman ja Iitan välissä ennättäisin hengähtää vain yhden radan verran – noin minuutin. Onko tässä järjen häivää? Onko tässä turvallisuuden häivää? Etsittiin Iitalle varakartturia, mutta näppärä likka muuttui panikoivaksi oravanpoikaseksi, kun mamma hävisi näköpiiristä.

Kesän mittaan näppäryydestä ei muutenkaan ollut tietoakaan. Kisaradoilla käveltiin; milloin syynä oli helteet, milloin vesisade, milloin ahdisti kepit. Tämän piti olla minun taitava hattararaketti, joka painaa radat tuplavauhdilla emoonsa nähden. Nyt tehtiin 12 sekunnin yliaikanollia. Naurettavaa! Viimeiset kisat ennen koitosta omalla kentällä kuitenkin loivat uskoa. Keli oli kohdillaan ja rata kiva – me onnistuttiin pitämään hyvä flow vaikka mamma sössikin ohjauksissaan. Iita, Vantaalla mennään eikä meinata!

Kun kaksi viikkoa ennen kisoja näytti siltä, ettei mikään meitä pitele ja unelmat todella on tehty toteutettaviksi, laittoi Elma jarruvaihteen päälle. Yllättäen pohksahtanut anaalirauhanen ei ole toivottu vaiva milloinkaan, mutta että juuri nyt! Painiskelua omatunnon ja onnistumisenhalun välimaastossa: tarvitseeko koirani lääkettä enemmän kuin minä agilityunelmaani. Jo pelkkään eläinlääkärin tekemään tyhjennykseen tarvittaisi rauhoittavat ja niistä napsahtaisi 28 päivän kilpailukielto. Puhumattakaan särkylääkkeistä tai antibiootista. Konsultoin eläinlääkäreitä ja asiasta muuten enemmän tietäviä. Kaiken A ja O on haavan puhtaanapito ja nuolemisen estäminen, lääkkeet olivat toisijaisia.  10 päivää 4 kertaa päivässä 5 minuutin ajan, me Elman kanssa vietettiin pesualtaan äärellä lämmitä vettä haavalle valuttaen. Lääkkeittä ja upeiden kannustusjoukkojen tukemana me selvittiin - vaiva parani lopulta kolme päivää ennen kisoja.

Olin kesän mittaan muodostanut niin vahvan mielikuvan itsestäni ja Elmasta starttiviivalla SM-yksilöradalla, että jaksoin sen voimalla Taaperon pahimmatkin uhmakiukut. Se mitä itse radalla tapahtuisi olisi minulle toisarvoista. Halusin odottaa oman koirani kanssa vuoroani lähtökarsinassa ja kuiskata sen korvaan, että nyt tehdään sitä, mistä me eniten nautitaan.

Ja voi että mehän tehtiin ja nautittiin!

Perjantain etkokisat menivät täysin penkin alle kaatosateesta johtuen. Iita käveli vaivoin kolme ensimmäistä estettä ja Elman kanssa en startannut ollenkaan. Lauantai piirtyi taivaalle kuitenkin kirkkaan sinisenä ja aamulla klo 9 olin ihan oikeasti tutustumassa rataan satojen muiden unelmaansa toteuttavien kanssa.  Kisanumero 22 sidottuna tiukasti kiinni rintaan ja maha raskausvaatteeksi tuunatussa edustuspaidassa pullottaen me Elman asetuimme starttiviivalle ja odotimme lähtölupaa.  Rata ei ollut helppo ja hyllytettiin ennen keppejä Elman bongatessa yhden ylimääräisen esteen, mutta sitäkin kovemmalla draivilla menttiin loppu rata. Viimeinen suora tuntu siltä, kun lentäisimme yhdessä. Niin mieletöntä!

Siihen minuuttiin ei mahtunut kuin minä, koirani ja SM-kisarata. Vieköön mahassa voltteja mylläävän pikkukepon myötä muuttuva arki järjen, kunhan tätä et minulta vie.

Kun oma rata oli jo aamusta pois alta, saattoi loppupäivän keskittyä seuraamaan niiden tekemistä, jotka ihan oikeasti osaa ja kenen koirat tykittää radalla tuhatta ja sataa. Motivoivinta. Ilmoittauduin heti maanantaiksi äitiyspilateskurssille. Tahdon olla koirani arvoinen pinkoja ja sen työn voi raskaudesta huolimatta aloittaa jo nyt.

Ja kuinkas meidän kävikään joukkueradalla? Elma oli ainoa meidän neljän koirakon joukkueeksi täydentyneessä kokoonpanossa, joka sai aikaseksi tuloksen. Hienon radan tekikin, mutta rytmitys kepeille oli liian vauhdikas ja Elma livahti toiseen keppiväliin. Muutoin ihan paras flow. Ennen Iitan suoritusta ehdin hengähtää useammankin minuutin ja olin vain tyytyväinen, ettei ihan niin täysiä liikuttu, kun potentiaalia olisi ollut. Rauhallisella menolla tarkalla ohjauksella selvittiin pitkälle, mutta yhtään kun yritin oikeasta omaa linjaani, jätti Iita menemättä putkeen ja sukkuloi kiireellä mamman perään. Vaan ne kepit. Saatoin pariksi sekunniksi ihan jähmettyä ihailemaan, kun hänhän eteni! Kepit näyttivät siltä, kun hän ihan oikeasti harrastaisi agilityä, jes, hyvä Iita!

Me tehtiin se, kolme rataa ja onnistumisen elämyksiä. Nyt haikein mielin astetta pidemmälle kisatauolle.