Tutti on rikki

Tuttitaipaile alkoi Neean ollessa 6 päivää vanha suunnatessamme ensimmäistä kertaa ihmistenilmoille, eli Nokialle agilitykisoihin yleisöön hurraamaan ja lettuja popsimaan. Tutti kelpasi heti ja olikin sen jälkeen isin paras kaveri vauvanhoitotouhuissa. Äidin kanssa tuttia käytettiin milloin mitenkin, tissi oli tärkein.  

Kun Neeasta kasvoi niin iso tyttö, että hän löysi omat sormensa, syrjäytti peukalo melko vahvasti koko tutin. Minustakin oli loistava idea, että yöllisen tutin etsintämaratonien sijaan lapsi osaakin lohduttautua peukalolla. Se kun harvemmin pääsee hukkumaan.

Hammaslääkäri oli 1 v tarkastuksessa hieman eri mieltä ja käsky kävi: tutti yökäyttöön. Ja siitä asti Neea lutkutti tuttia yötä päivää – välillä ei kolmekaan tuttia riittänyt kerralla, vaan sohvatyynyjen raosta tai isin takin taskusta maagisella tutkalla löydettiin vielä yksi.

Päiväkodin aloittamisen myötä tutti jäi yhä useammin pois päivällä. Päiväunille kapistus oli kuitenkin ehdoton ja yöllä itsestäänselvyys. Joululoman jälkeen kävi hassusti. Unohdettiin viedä tutti päiväkotiin ja ihmettelivätkin siellä vasta kolmantena päivänä asiaa. Koska nukahtamisen kanssa ei ollut ollut mitään ongelmia, ei todellakaan otettu asian kanssa korjausliikettä. ”Juujuu, ei me enää päikkäreillä tuttia käytetä” ;).

Tästä alkoi systemaattinen Tutista eroon aikataululla X – meininki. Uskoin koko ajan vahvasti, että tutti jää kevään aikana pois, mutta luotin myös siihen, että se tapahtuu omalla painollaan. Ikään kuin ohjaisimme kevyesti hommaa siihen suuntaan, että yksi kaunis päivä huomaamme koko sakki olevamme valmiita heittämään tutit muistojen kultaiseen laatikkoon.

Aamulla heti herättyä tutti laitettiin ”parkkiin” eli keittiön tasolle rasiaan.  Illalla hampaidenpesun jälkeen tutti otettiin parkista pois. Kotona vielä päikkäreillä annettiin armon käydä oikeudesta. (Koska mukavuudenhaluinen äiti, joka haluaa varmistaa lapsen päikkäreille nukahtamisen) ja kipeänä ollessaan sai myös tätä extralohtua.

Koko alkuvuosi oltiinkin oltu korvatulehdus-, kurkunpäätulehdus- &keuhkokuumeTriathlonissa mukana ja yöt olivat olleet sen mukaisia. Helmikuussa totesin, että olen nukkunut kunnolla ehkä joululomalla.  Antaa mennä samaan konkurssiin: Nyt pidetään yksi The Tutistaluopumisen Unikoulu.

Sain ajatuksen umpiväsyneenä päivällä ja ennen kun tulisin katumapäälle leikkasin tuteista kärjet irti. Nyt se on menoa, eikä tässä käydä tämän enempää kikyneuvotteluja.

Ilta tuli. Yökkäri vaihdettiin. Hampaat pestiin. Ja tuttia pyydettiin. Äiti antoi tutin ja onnesta autuaana se laitettiin suuhun. Ja otettiin pois. Silmät olivat laajentuneet lautasen kokoiseksi ja suu levisi järkytyksestä soikeaksi. ”Tutti, Rikki!” ”Rikki” ”Rikki!!!” Ojentaa tuttia vuoroin isille, vuoroin äidille. Tutti on rikki ja pysyy. Heittää lattialle ja menee nukkumaan. 

Isille ja äidille taisi tulla isompi liikutuksen kyynel koko asiasta.

Vaan eihän sinne unille ihan ilman lapsenkaan itkuja menty, yllättävän nopeasti nukahti kuitenkin. Siis wau, tämä vauvahan on kuin oppikirjoista.

Peruin sanani tunnin jälkeen, jolloin tytteli heräsi huutamaan. Tutti ei hänen haaveistaan huolimatta ollut ilmestynyt suuhun eikä sänkyyn. Harmitus oli suuri ja käytiin vielä yhdessä ihmettelemässä rikkonaista tuttia, hörpättiin vettä ja lopulta annoin myös pillipullon tutin korvikkeeksi.

Pillipullosta tulikin monen viikon ajaksi hyvä unikaveri. Tai pikemminkin nukahtamiskaveri. Kävin sen aina unen tultua nyysimässä pois kainalosta. Taidettiin saada pullosta uusi vieroitettava asia, mutta uskoisin, ettei kyseessä ole samanlainen haaste kuin tutista luopuminen. Eikä lopulta tullutkaan. Pullo unohtui kuin itsestään ja viikkojen jälkeen myös tutin kaipuu hävisi. Rikkoinaisenkaan tutin perään ei kyselty ja äiti haikeana heitti kullanarvoisen imutulpan sekajätteeseen.

Sen pituinen se tuttiepisodi.