Sieniretki

Myönnyin vihdoin elokuussa siihen tosiasiaan, ettei tämä tyttö tänä kesänä pääse marjaan eikä juuri muutakaan satoa poimimaan. Hyvä, että sain takapihan vuohenputkien peittämien viinimarjapensaiden tuottamat kolme litraa herukkaa talteen. Viimeinen litra siitäkin kerättiin huutava vauva vierellä vaunuissa.

Sitten tuli syksy ja meidän pikkuneidistä kuoriutui reipas päiväunittelija ja matolla, sitterissä tai kaukalossa viihtyvä höpönassukka. Marjasato oli jo menetetty peli, mutta Suomen syksyllä on onneksi tarjota niin paljon muutakin! Naapurista löytyi ylenmäärin punaposkisia herkkuja tuottava omenapuu, toisesta naapurista tyrnipensas, meidän oman pihan luumupuu teki yllätyssadon ja sienet - voi veljet, tuo lähimetsähän vallan pursuaa suppiksia poikineen.

Äiti oli käymässä meillä viikonlopun, ja innostuttiin aurinkoisen sunnuntain kunniaksi pienelle kävelylle. Äiti on melkoinen sienihaukka, joten kaapattiin vauveli rintareppuun ja otettiin suunnaksi metsäpolut. 10 minuutin samoilun jälkeen tarkkasilmäinen sienimagneetti bongasi ensimmäiset kanttarellit. Itselläni on ihan onneton sienten bongauskyky, joten tyydyin lauleskelemaan rintarepun matkustajalle ja tarkkailemaan olemattomia hirvikärpäsiä sekä pitämään mukana olleet koirat kurissa ja ruodussa. Ja kuinkas ollakaan, siinä koiraa namilla palkatessani hoksasin, että tallomme paraikaa oikeaa suppilovahveromätästä. Ja yhden mättään kun bongasi, toinen oli vieressä ja kolmannen jälkeen neljäs kurkkasi kiven takaa.

Mitäpä luulette, miten kävi kätevästi sienten poimiminen yhdistelmällä kaksi koiraa hihnassa ja kolmas kaveri rintarepussa. Tyydyin osoittamaan aarteita äidilleni ja hän kyykki ja poimi. Todella antoisa työnjako! Yhteensä purtavaa kertyi kolmisen litraa. Ei pöllömpää - mutta koska sieniä varmasti jäi tuhansittain, tein nopean arvion metsäpolkujen emmaljungasoveltuvuudesta ja päätin palata apajille heti seuraavana päivänä.

Se on meinaan asennekysymys (ja vähän varustelkysymys myös), jos sienimetsään vauvan kanssa meinaa mennä. Meillä on kahdet vaunut juurikin tätä asiaa varten. Toiset on kivat näppärät ja siistit citykärryt ja toiset iänikuisen elämää nähneet (toki siistit ja ja täysin ehjät) maantiejyrät, joita ei liikaa tarvitse sääliä kuraisilla maalaisteillä - tai jos päättää rynniä ne edellä metsään.

Maanantai oli vähintään yhtä aurinkoinen kuin eilisensä ja vauvan iltapäiväuniajan koittaessa vetäisin kumpparit jalkaan, heitin ämpärin vaunujen alakoriin ja lähdin rohkeasti valloittamaan lähimetsän ryteikköjä vaunuineni.

Metsäautotietä ei paljon metsäautolla ole hetkeen kuljettu. Lähinnä hevosilla ja satunnaisilla muilla samoilijoilla on sinne ollut viime aikoina asiaa. Mutaista, hevonkakkaista ja umpeenkasvanutta kivistä ryteikköä maantiejyrillä puskin. Sopivan keikkuvaa menoa pikkuiselle, joka alta aikayksikön simahti tuhisemaan untaan. Sopivan sienipaikan tullen vaunut parkkiin polun reunaan. Kuljin eessuntaassun polun lähistöllä niin, että näin koko ajan vaunut ja oi että, pian oli ämpärin pohja peitossa. Meiltä oli kuin olikin jäänyt eilen bongaamatta monta hyvää rykelmää.

Metsä oli ihanan rauhallinen ja olisin voinut vain ihailla syysauringon luomaa taideteosta sammalmättäillä. Mikä tuoksu! Ja löytyipä vielä jättikokoisia mustikoitakin välipalaksi.

Tunnistettiin myös kärpässieni. Sitä ei poimittu matkaan. 

 Näin rentouttavalla metsäkävelyllä en ole aikoihin ollut. Niin lähellä omaa kotia tutuilla poluilla, ettei eksymisvaaraa ollut, vauva päiväunilla raikkaassa syysmetsässä ja ämpäri puolillaan herkkua.  Ja kun väsy iski, oli matka kotiin lyhyt.

Loistosaalis! 

Eikun rohkeasti oman mukavuusalueen yli - metsä on upea paikka mennä myös vauvan kanssa. Ensi syksynä pikkuinen saakin jo itse avustaa keräämisessä. Kuinka siistiä se onkaan!