Kauan kaivattu kisapäivä
8 kuukautta kisataukoa, se on pitkä aika! Viimeiset kisat käytiin alkuvuodesta juuri Elman astutuksen jälkeen. Juoksuinen koira oli niin hajamielisellä tuulella, että olisi voinut silloin kisat jättää vaikka kokonaan väliin. Taisi olla vain Patu-poika mielessä. Itselläni mahassa 20 viikkoinen tekele. Alkoi jo askel itseäkin painaa.
Sen sijaan viime sunnuntaina oltiin kivassa kisavireessä - vaikka oma kunto on vielä huonohko, kompensoituu se raikkaalla asenteella. Koiraa ei tarvinnut kahta kertaa käskeä hyppäämään autosta. Oi auttuutta, kisat! Pitkästä aikaa sai kaivaa kisakirjan kaapista, vilkuilla lähtölistoja ja pakata perhosia mahan pullolleen.
Maailman kirjat on silloin mallillaan, kun treenikaveri ja koutsi lähtee matkaan mukaan vauvavahdiksi. Pikkutoukkaa ei vielä voi jättää isälle koko päiväksi eikä isä puolestaan suostu hengailemaan kentän laidalla koko päivää vauva kainalossa. Pikkutoukka on nyt onneksi varmastikin helpoimmassa vauvaiässä kulkemaan mukana kisakentillä: ei vielä juuri vierasta ja pysyy helposti ja kevyesti sylissä tai vaunuissa, ruoka kulkee mukana rinnoissa eikä pikkuisella ole vielä tarkkaan harkittuja rytmejä, jotka kisapäivä sotkisi.
Kisapaikalla oltiin hyvissä ajoin ennen minien ensimmäistä starttia. Kerrankin luokkajärjestys suosi minejä ja pääsin seuraamaan radan kiemuroita medien ja maksien vetämänä minien ollessa vasta viimeisenä. Väitän, että maitoaivoilta ottaa enempi resursseja sisäistää rata kuin peruskilpakaverilta, joten mielelläni vakoilin potentiaalisia ohjauskuvioita isommilta.
Meillä on aina sujunut parhaiten eka ja toka rata. Ja niin kävi nytkin. Etenkin ekalla radalla saatiin aikaiseksi kunnon draivi, vaikeat kiemurat selätettiin kuin vanhat tekijät... mutta mutta. Kun keskittyminen radan helpoimmassa kohdassa herpaantuu, niin hyllyhän siitä seuraa. Elma otti "itsestään selvän" hypyn takaakiertona ja tuomarin kädet nousivat ristiin hylätyn suorituksen merkiksi. Hyllystä huolimatta painettiin loppu täysillä maaliin, ilman, että pasmat olisivat menneet sekaisin. Mutta eipä ollut helppo rata muillekaan, mineistä vain 3/19 sai tuloksen.
Toisella radalla jännityksen perhosia vatsaan asetteli kontaktit. Elmalla kun on kisoissa tapana porsastella, etenkin A-esteellä. Vaan hienosti mentiin - täydelliset pysäytykset sekä puomilla että A:lla (keinusta ei nyt jaaritella lainkaan, niin hidasta oli sen suorittaminen, että jaarittelulle ei tulisi loppua). Mamma oli pakahtua ylpeydestä ja niinpä sitä sitten otettiin jälleen kerran pari perussuoraa hyppyä takaakiertoina. Näköjään pystyn keskittymään vain yhteen asiaan kerralla. Agility vaatisi parempaa multitaskaamista.
Kolmannen radan kohdalla oltiin oltu kisapaikalla jo 4 tuntia. Se alkoi näkymään paitsi koirassa, minussa, myös vauvassa. "Joko äiti milloin mennään kotiin, joko nyt nytkö jo?" vauva kyseli hermostuksissaan. Olisi ihan hyvin voitu mennäkin, mutta hoideltiin nyt vielä kolmas rata pois alta. Tahmeaa menoa ja varsinkin kepit eivät tuntuneen kiinnostavan karvakaveria enää pätkääkään. Jäin ihmettelemään hidasta pujottelua sen verran pitkäksi aikaa, että ajauduin seuraavan hypyn kannalta huonoon paikkaan ja taaaaas: edestä tarkoitettu hyppy muuttui Elman mielestä selväksi takaakierroksi. Pyh ja pah ja suorinta tietä kotia kohti.
Eipä tarvitse pitkään miettiä, mikä on meidän seuraava treenikohde. Mamman ohjaukseen yksi ylimääräinen yliohjausvaihde ja erotellaan niitä hyppyjen suuntia.
En muistanutkaan, kuinka uuvuttavia pitkät kisapäivät ovatkaan. Omat mehunsa sopasta vei kainalossa keikkuva toukanpoikanen, jonka kärsivällisyydestä kyllä iso hatunnosto. Vaikka onhan siellä vaunuissa nyt aika leppoista kölliä ja saada ihailuja osakseen. Seuraavalla kerralla voisin muistaa kanniskella vauvaa myös rintarepussa - rennompaa varmasti molemmille! Ja kisata vain kahden startin taktiikalla - ei kai tässä nyt niin täysiä tarvitse tuoreena äitinä suorittaa vaikka kuinka mieli tekisi.
Veikkaan, että Elmakin kiittää - sillekin draivin säilyttämiseksi kaksi rataa riittää.
Sen sijaan viime sunnuntaina oltiin kivassa kisavireessä - vaikka oma kunto on vielä huonohko, kompensoituu se raikkaalla asenteella. Koiraa ei tarvinnut kahta kertaa käskeä hyppäämään autosta. Oi auttuutta, kisat! Pitkästä aikaa sai kaivaa kisakirjan kaapista, vilkuilla lähtölistoja ja pakata perhosia mahan pullolleen.
Maailman kirjat on silloin mallillaan, kun treenikaveri ja koutsi lähtee matkaan mukaan vauvavahdiksi. Pikkutoukkaa ei vielä voi jättää isälle koko päiväksi eikä isä puolestaan suostu hengailemaan kentän laidalla koko päivää vauva kainalossa. Pikkutoukka on nyt onneksi varmastikin helpoimmassa vauvaiässä kulkemaan mukana kisakentillä: ei vielä juuri vierasta ja pysyy helposti ja kevyesti sylissä tai vaunuissa, ruoka kulkee mukana rinnoissa eikä pikkuisella ole vielä tarkkaan harkittuja rytmejä, jotka kisapäivä sotkisi.
Kisapaikalla oltiin hyvissä ajoin ennen minien ensimmäistä starttia. Kerrankin luokkajärjestys suosi minejä ja pääsin seuraamaan radan kiemuroita medien ja maksien vetämänä minien ollessa vasta viimeisenä. Väitän, että maitoaivoilta ottaa enempi resursseja sisäistää rata kuin peruskilpakaverilta, joten mielelläni vakoilin potentiaalisia ohjauskuvioita isommilta.
Meillä on aina sujunut parhaiten eka ja toka rata. Ja niin kävi nytkin. Etenkin ekalla radalla saatiin aikaiseksi kunnon draivi, vaikeat kiemurat selätettiin kuin vanhat tekijät... mutta mutta. Kun keskittyminen radan helpoimmassa kohdassa herpaantuu, niin hyllyhän siitä seuraa. Elma otti "itsestään selvän" hypyn takaakiertona ja tuomarin kädet nousivat ristiin hylätyn suorituksen merkiksi. Hyllystä huolimatta painettiin loppu täysillä maaliin, ilman, että pasmat olisivat menneet sekaisin. Mutta eipä ollut helppo rata muillekaan, mineistä vain 3/19 sai tuloksen.
Toisella radalla jännityksen perhosia vatsaan asetteli kontaktit. Elmalla kun on kisoissa tapana porsastella, etenkin A-esteellä. Vaan hienosti mentiin - täydelliset pysäytykset sekä puomilla että A:lla (keinusta ei nyt jaaritella lainkaan, niin hidasta oli sen suorittaminen, että jaarittelulle ei tulisi loppua). Mamma oli pakahtua ylpeydestä ja niinpä sitä sitten otettiin jälleen kerran pari perussuoraa hyppyä takaakiertoina. Näköjään pystyn keskittymään vain yhteen asiaan kerralla. Agility vaatisi parempaa multitaskaamista.
Kolmannen radan kohdalla oltiin oltu kisapaikalla jo 4 tuntia. Se alkoi näkymään paitsi koirassa, minussa, myös vauvassa. "Joko äiti milloin mennään kotiin, joko nyt nytkö jo?" vauva kyseli hermostuksissaan. Olisi ihan hyvin voitu mennäkin, mutta hoideltiin nyt vielä kolmas rata pois alta. Tahmeaa menoa ja varsinkin kepit eivät tuntuneen kiinnostavan karvakaveria enää pätkääkään. Jäin ihmettelemään hidasta pujottelua sen verran pitkäksi aikaa, että ajauduin seuraavan hypyn kannalta huonoon paikkaan ja taaaaas: edestä tarkoitettu hyppy muuttui Elman mielestä selväksi takaakierroksi. Pyh ja pah ja suorinta tietä kotia kohti.
Eipä tarvitse pitkään miettiä, mikä on meidän seuraava treenikohde. Mamman ohjaukseen yksi ylimääräinen yliohjausvaihde ja erotellaan niitä hyppyjen suuntia.
En muistanutkaan, kuinka uuvuttavia pitkät kisapäivät ovatkaan. Omat mehunsa sopasta vei kainalossa keikkuva toukanpoikanen, jonka kärsivällisyydestä kyllä iso hatunnosto. Vaikka onhan siellä vaunuissa nyt aika leppoista kölliä ja saada ihailuja osakseen. Seuraavalla kerralla voisin muistaa kanniskella vauvaa myös rintarepussa - rennompaa varmasti molemmille! Ja kisata vain kahden startin taktiikalla - ei kai tässä nyt niin täysiä tarvitse tuoreena äitinä suorittaa vaikka kuinka mieli tekisi.
Veikkaan, että Elmakin kiittää - sillekin draivin säilyttämiseksi kaksi rataa riittää.
 |
| Yksi väsynyt aksaaja. |
Kommentit
Lähetä kommentti