Voihan äitikin harrastaa?
Sain ensimmäisen koirani neljä vuotta sitten. Suuri muutos elämässä. Hurahdettuani kolme vuotta sitten agilityyn parani elämänlaatuni vielä aimo harppauksen enemmän. Kertaakaan elämässäni en ollut harrastanut mitään niin kivaa ja mukaansatempaavaa, etteikö olisi treenien aikana ollut tarvetta vilkuilla kelloa tai ennen harrastukseen lähtöä miettiä viitsinkö jaksanko ja huvittaako. Agilitypäivistä tuli viikkojeni kohokohta. On mahtavaa paiskia hommia yhdessä parhaan karvakuonoystävänsä kanssa, yrittää aina vain uudestaan, hoksata ja lopulta onnistua. Joka ikisissä treeneissä.
Yhteistyö koiran kanssa on jotain niin maagista, kuin olisi kuplassa, johon muilla ei ole pääsyä. Se ei tarkoita sitä, että lukisimme koiran kanssa aina toistemme ajatuksia ja olisimme henkisesti edes samalla treenikentällä, mutta siihen me pyrimme. Koira kyllä osaa lukea minua, haastavinta onkin osata antaa koiralle niitä ohjeita, joita haluan sen saavan. Ja siihen meillä on vielä pitkä matka - kolme vuotta harrastusta takana ja olen todellakin vielä aloittelija!
Vuosi sitten otin uuden haasteen vastaan ja agilitykentille pääsi myös nuorempi karvakaverini. Aivan erilainen oppija, todellinen hattara-aivo ja ihana pikku hessuhopo, jolla välähtää juuri silloin kun siihen vähiten jaksaa uskoa.
Ja voi kuinka arkeni meneekään nämä karvatassut edellä. Aamulla ensimmäisenä, illalla viimeisenä ja yökin nukutaan vielä kainalokkain. Töistä oli aina ensin hirmuinen kiire kotiin. Illat treenataan ja lenkkeillään, viikonloput kisataan tai ainakin suunnitellaan seuraavia kisoja.
Arkeni kuulema tulee muuttumaan vauvan myötä, hoki moni viime talven aikana. Taitaa jäädä koirat paitsioon ja harrastaminen sivuun, jatkoivat viisaammat. Ihan varmasti muuttuu ja varmasti jäävät, mutta tarvitseeko sen tarkoittaa sitä, että koiraharrastus jää unholaan vain siksi, että minusta tuli äiti ja perheessä on vauva? Kyllä ne koirat meillä yhä edelleen asuvat ja heillä on ihan samanlaiset tarpeet kuin ennenkin. Pihalle, ruokaa, lenkkiä, hellyttää ja huomiota, takkujen selvittelyä ja kynsien leikkuuta. Ja harrastamista.
Vauvan tulon vuoksi olen skipannut toistaiseksi kahdet treenit, unohtanut parina sunnuntaina leikata kynnet ja ajanut Elman turkin niin matalaksi kun pystyn, jotta pääsen turkin hoidossa helpommalla. Ruuan saattavat saada vähän eri aikataululla kun aiemmin, lenkillä pitää kulkea tassuja uhkaavan panssarivaunun vieressä ja kun mammalla on rinnalla pieni nyytti, saa sylipaikkaa odottaa.
Tilanne on tämä kun vauva on 2 kk vanha. Tulen syksyn mittaan pohtimaan, miten tilanne muuttuu vauvan kasvaessa. Millaista on treenata, kun treeniajat pitää sovittaa miehen aikataulujen kanssa ja miten kisoihin keskittyminen onnistuu, kun toukka on matkassa mukana. Painaako vaakakupissa äidin oma aika vai koirien huomioiminen?
Yhteistyö koiran kanssa on jotain niin maagista, kuin olisi kuplassa, johon muilla ei ole pääsyä. Se ei tarkoita sitä, että lukisimme koiran kanssa aina toistemme ajatuksia ja olisimme henkisesti edes samalla treenikentällä, mutta siihen me pyrimme. Koira kyllä osaa lukea minua, haastavinta onkin osata antaa koiralle niitä ohjeita, joita haluan sen saavan. Ja siihen meillä on vielä pitkä matka - kolme vuotta harrastusta takana ja olen todellakin vielä aloittelija!
Vuosi sitten otin uuden haasteen vastaan ja agilitykentille pääsi myös nuorempi karvakaverini. Aivan erilainen oppija, todellinen hattara-aivo ja ihana pikku hessuhopo, jolla välähtää juuri silloin kun siihen vähiten jaksaa uskoa.
Ja voi kuinka arkeni meneekään nämä karvatassut edellä. Aamulla ensimmäisenä, illalla viimeisenä ja yökin nukutaan vielä kainalokkain. Töistä oli aina ensin hirmuinen kiire kotiin. Illat treenataan ja lenkkeillään, viikonloput kisataan tai ainakin suunnitellaan seuraavia kisoja.
Arkeni kuulema tulee muuttumaan vauvan myötä, hoki moni viime talven aikana. Taitaa jäädä koirat paitsioon ja harrastaminen sivuun, jatkoivat viisaammat. Ihan varmasti muuttuu ja varmasti jäävät, mutta tarvitseeko sen tarkoittaa sitä, että koiraharrastus jää unholaan vain siksi, että minusta tuli äiti ja perheessä on vauva? Kyllä ne koirat meillä yhä edelleen asuvat ja heillä on ihan samanlaiset tarpeet kuin ennenkin. Pihalle, ruokaa, lenkkiä, hellyttää ja huomiota, takkujen selvittelyä ja kynsien leikkuuta. Ja harrastamista.
Vauvan tulon vuoksi olen skipannut toistaiseksi kahdet treenit, unohtanut parina sunnuntaina leikata kynnet ja ajanut Elman turkin niin matalaksi kun pystyn, jotta pääsen turkin hoidossa helpommalla. Ruuan saattavat saada vähän eri aikataululla kun aiemmin, lenkillä pitää kulkea tassuja uhkaavan panssarivaunun vieressä ja kun mammalla on rinnalla pieni nyytti, saa sylipaikkaa odottaa.
Tilanne on tämä kun vauva on 2 kk vanha. Tulen syksyn mittaan pohtimaan, miten tilanne muuttuu vauvan kasvaessa. Millaista on treenata, kun treeniajat pitää sovittaa miehen aikataulujen kanssa ja miten kisoihin keskittyminen onnistuu, kun toukka on matkassa mukana. Painaako vaakakupissa äidin oma aika vai koirien huomioiminen?
Kommentit
Lähetä kommentti